Tallista

Vielä silloin kun Ballantine oli vasta ajatuksen tasolla, omistajan mielessä yhdistyivät unelmat jaloista koulupuoliverisistä, maailman vehreimmistä laaksoista, valtavista kukkameristä, jatkuvasta auringonpaisteesta, hyvästä (silmän)ruoasta ja tietenkin loppumattomista suklaavirroista – ja silloin vielä tuli elettyä siinä onnellisessa uskossa, että kaikki edelliset vaatimukset toteutuisivat jossain päin maailmaa. Tällä hetkellä yritämme saavuttaa omaa pientä täydellistä idylliämme eteläisen Sveitsin mailla, mutta pakko myöntää, että ihan aina unelmat eivät käy yksiin todellisuuden kanssa…

Rehellisesti sanottuna aina unelmilla ja todellisuudella ei ole mitään yhteyttä. Niinä päivinä, kun hevoseni päättävät muuttua kolmijalkaisiksi Sveitsin maita tuhoaviksi terroristeiksi on vaikea kuvitella elävänsä unelmaansa, viettävänsä elämänsä parasta aikaa. Eikä tilannetta oikeastaan auta yhtään se, että taivas lahjoo Sveitsiä jäätävillä vesipisaroilla ja puolikuolleilla mummoilla, viimeisimmätkin ruohomättäät kuihtuvat tai tulevat syödyksi hevosteni ansiosta, pieni (lahjakkaasti unohdettu) puutarhani vetää viimeiset henkäyksensä happea ennen kuolemaansa ja prinssi täydellinen vain loistaa poissaolollaan. Suklaavirtojakaan ei ole vielä löytynyt.

Vaikkei elämä ihan täydellistä täällä olekaan, niin useat hyvät puolet peittoavat ne huonommat. Niinä päivinä, kun omistajan päivittäinen kahvin- ja suklaantarve on tyydytetty eivätkä hevoset saati tallipojat ryhdy aivan mahdottomiksi, arki rullaa eteenpäin omalla painollaan varsin sävyisään tahtiin. Aina toisinaan onkin ihan mukavaa pysähtyä vain seuraamaan tallia ja sen ympäristöä – suloinen vuorten välisessä laaksossa sijaitseva kylä toivottaa vieraat lämpimästi tervetulleeksi!

Alppien juurella

Ballantinen sijainti pienessä ticinolaisessa alppikylässä vuoriston eteläpuolella on tarkkaan harkittu valinta, vaikka äkkiseltään sitä ei ehkä uskoisi. Asukkaita ei kylästä löydy pariasataa enempää, mutta pinta-ala on yllättävänkin laaja – sehän siis tarkoittaa sitä, että Ballantine voi laajentua loputtomasti… Liitoksistaan natisevan tallini kannalta ei ole ollenkaan hyvä, että Ticinon kantonin pohjoisosan suurimmasta laaksosta on helppo löytää hevosille hyvää laidunmaata, ja erilaisia maastopolkuja löytyy loputtomasti – mm. näillä faktoilla on helppo perustella itselleen uusien hevosten ostamista.

Koska sijaitsemme pohjoisosassa Ticinon kantonia, ei ympärillä näy kovinkaan suuria kaupunkeja eikä täällä vallitse varsinaista välimeren ilmastoa. Onneksi karvalakkeja ja villahousuja ei ole kuitenkaan, ainakaan vielä tarvittu, sillä mikäli jäätävä ilma yllättäisi, olisin valmis pakkaamaan hevoseni, tallipoikani ja vaikka koko talon muuttaen välittömästi tropiikkiin. Olen kyllä hyvin onnellinen siitä, että vielä ei ole näin tarvinnut tehdä, sillä elämä täällä pienessä, mielestäni maailman vihreimmässä ja kukkivimmassa laaksossa on varsin mukavaa. Oma rauha on taattu juuri pienen väkiluvun ja suuren pinta-alan vuoksi, mutta suhteellisen hyvät kulkuyhteydet mahdollistavat yhteydenpidon toisiin vähän suurempiin kyliin ja jopa pieniin kaupunkeihin lyhyen (ja vuoristotiemäiseen tapaan kiemuraisen) ajomatkan jälkeen.

Kilpahevosten treenaukseen ja kasvatukseen paikka sopii mainiosti, lukuun ottamatta muutamaa vähän vähemmän sävyisää naapuria, joiden mielipiteet hevosista leivänpäällisinä on tullut kuultua useampaan otteeseen. (Niin useasti, että osaan näiden mukamas niin rauhallisten ja kaikkeen sopeutuvien sveitsiläisherrojen italiaksi huudetun puheen ulkoa.) Miesten mielipiteistä huolimatta olen onnistunut valtaamaan ja rakennuttamaan varsin suuren hevosten valtakunnan, joka pitää sisällään 20-paikkaisen tallin, maneesin, kentän ja erityisen paljon laidunmaata – emmekä me pysy edes pois maastoreiteiltä ja suunnitelmissa on nikkaroida myös maastoesterata (harvoja) estehirmujamme varten.

Aina toisinaan heikot, tarkemmin kuvattuna olemattomat italian kielen taitoni tuottavat pieniä vaikeuksia täällä; esimerkiksi hevoseni saavat aina toisinaan varsin mielenkiintoisia rehuja… Se on kuitenkin sveitsiläisten puolesta sanottava, että pääasiassa he ovat varsin ystävällistä, neuvottelevaa ja kellontarkkaa kansaa, eikä suurimman osan suhtautumisessa hevosiin ole mitään vikaa! Pikemminkin kyläläiset vilkuttelevat iloisesti maastoilevalle ratsukolle, ja sitä puuhaa muutenkin suosittelen lämpimästi näissä maisemissa. Vaikka lumipeite onkin vallannut laakson vuoristojen huiput, niin alempana puiden ja muun kasvillisuuden peittämät vuorenrinteet ovat vain hyvää lihaskuntoharjoittelua hevosille, ja tasankoakin löytyy itse laakson puolelta. Useat maastopolut risteilevät pitkin laaksoa ja rinteitä, ja niitä uskaltaa lähteä tutkimaan vailla pelkoa ihmisiä ja hevosia syövistä villipedoista – tai no ainakaan vielä toistaiseksi niitä ei ole tullut vastaan…

Kylän keskustaan, eli talojen keskittymään, muutaman kaupan, yhden ravintolan ja lääkäriaseman luo voi kulkeutua tavalla tai toisella, myös hevosen selässä. Ulkopuolisen silmiin tämä pieni vuoristokylä saattaakin huokua vanhan ajan maalaisromantiikkaa, ikään kuin aika olisi pysähtynyt tai kello kävelisi takaperin, mutta itse laaksossa asuvana on oppinut arvostamaan kylän yhteisöllistä ja tuttavallista ilmapiiriä. Juuri niitä paria äkäistä papparaista lukuun ottamatta Ballantinen kaksi- ja nelijalkaiset on toivotettu lämpimästi tervetulleeksi tähän idylliin – aina ei aurinko paista, joskus kasvillisuuskin kuihtuu, toisinaan laakson läpi virtaava kirkasvetinen joki tulvii aivan hirvittävällä tavalla eikä suklaavirtaa ole vielä löytynyt, mutta sen sijaan kun tietää oikean reitin, voi päätyä ihastelemaan ylemmäs vuorenrinteelle pientä vesiputousta.

Ballantinen tilat

Ballantinen tiloja etsittiin ennen tallin perustamista kauan – missään päin maailmaa ei tuntunut olevan tarpeeksi kivoja paikkoja valmiina, ja sitten kun alue rajattiin vielä Sveitsiin, homma muuttui entistä hankalammaksi. Loppujenlopuksi päädyttiin pieneen kylään ja vanhaan navettaan, jossa oli kyllä remontoimista… Eikä se remontti käynyt kovin halvaksi sen jälkeen, kun paljastui, että navetan vanha kivijalka oli aivan hirveässä kunnossa ja periaatteessa kaiken joutui tekemään uudestaan.

Nykyisin olen kyllä ylpeä Ballantinen tiloista, joten se melkein pari vuotta kestänyt remonttiaika, jolloin hevoseni asuivat hajallaan ympäri maailman oli loppujenlopuksi kannattava ratkaisu, kaikkien muiden paitsi lompakkoni kannalta. Uuden, vahvan kivijalan päälle rakennettu, punaiseksi maalattu talli toivottaa vierailijat tervetulleiksi pihatien päässä, ja jo sen varrella voi nähdä muutamia hevosia suurissa tarhoissaan. Pääasiassa tarhat löytyvät kuitenkin tallin takaa, ja lisäksi meillä on kesää varten pari suurta laidunta.

Itse tallirakennus pitää sisällään 20 normaalia karsinaa, yhden varsomista varten sekä kaksi pesuboksia, joka lienee siittolalle suhteellisen pieni määrä, mutta meidän tarpeitamme ne palvelevat ainakin toistaiseksi varsin hyvin. Valoisa talli on tarkoituksella rakennettu varsin tilavaksi; karsinat ovat suuria, käytävä leveä ja myöskin erilliset huoneet eivät kärsi ahtaudesta. Varustehuoneessa tilaa tuntuu olevan toisinaan vähän liikaa, sillä sinne on tullut kummasti hamstrattua erilaisia, toinen toistaan tarpeettomampia asioita… Rehuvarastossa runsas säilytystila ei kuitenkaan ole ollenkaan pahasta, ja toimiston pehmeät sohvat ja mukavankokoinen keittiönurkkaus keräävät tallityöntekijöiden huomiota…

Hevosten liikuttamista varten meiltä löytyy luonnon muovaamien maastopolkujen lisäksi ihan rakentamalla rakennetut maneesi ja kenttä, kumpikin kouluratojen mitat täyttäen ja aivan pihapiirissä sijaiten. Lisäksi tallilla on mainio estekalusto ja maastoesteradan rakentaminen on harkinnassa, vaikkei meiltä hirveästi esterhirmuja löydykään – aikeissa on vain tarjota allekirjoittaneelle tilaisuus tuulettaa päätänsä koulukiemuroiden välissä.

Omistajan kannalta tärkein paikka lienee oma koti – sehän löytyy taktisesti sijoitettuna vain parinkymmenen metrin päässä tallirakennuksesta, jotta kävelymatka talliin ei ole aamuisin turhan pitkä. Pienehkö talo on aina sotkuinen, ja vierailijan tie eteisestä olohuoneeseen tai keittiöön muistuttaa SWAT-ryhmän esterataa, mutta tutut ovat jo viisastuneet aiemmista kokemuksistaan ja jättäytyvät usein eteiseen.

Vaikkei kaikki meillä olekaan ihan uusinta uutta, ja esimerkiksi arkea helpottava kävelytyskone puuttuu, niin siitä huolimatta tallin väki on tullut toimeen mainiosti myös näin ja samalla linjalla aiotaan jatkaa. Tule toki tutustumaan itse henkilökohtaisesti tiloihimme ja ympäristöömme, joku tallipojista on varmasti innokkaana esittelemässä paikkoja täällä niin harvinaiselle vieraalle!